Vuosia sitten ostin kengät vanhojen tansseja varten. Käytin niitä yhden kerran ja sitten jätin ne komeroon homehtumaan, en pitänyt niistä yhtään, mutta ne oli ollut pakko ostaa - en löytänyt silloin enkä myöhemminkään toisia parempia juhlakenkiä. Paljon myöhemmin, kun Mummoni tuli käymään Suomessa, minä muistin ne ja annoin ne hänelle kokeiltavaksi. Ne sopivat hänelle niin hyvin! Olivat sopivan kokoisetkin ja kaikkea.

Mummo on aikoinaan opettanut minulle, että kaikilla tavaroilla on omistajansa - ne saattavat odottaa vuosikaudet jonkun toisen ihmisen luona, että se oikea tulisi vastaan. Siksi lahjojakin löydän nykyään paljon ennen ystävien syntymäpäiviä, koska tiedän, että usein ne eivät löydy samana tai edellisenä päivänä etsimällä, ne löytyvät silloin, kun niitä vähiten etsii.. jolloin silmiänsä pitää auki sellaisinakin aikoina, kun merkkipäiviin on vielä kuukausia.

Yli vuosi sitten ostin kaksi pientä rasiaa. Ne ovat luultavasti olleet joskus saippua- tai hajustevoiderasioita, en tiedä. Mutta kansissa on hienoja, tummanpuhuvia ja silti värikkäitä kuvia samantyyppisistä naisista. Kerran minulla oli toinen näistä rasioista mukanani laukussani. Siinä oli pinnejä. En yleensä noihin aikoihin käyttänyt pinnejä mihinkään, mutta jostain syystä se rasia oli mukanani. Sinä päivänäkään minulla ei ollut kampausta, joka olisi vaatinut pinnejä. Istuin Telakalla ja Nana valitteli, että hänellä ei ole mitään rasiaa pinneilleen. Minä kaivoin rasian esille ja huomasin, että se rasian nainen oli samannäköinen kuin Nana! Siis rasia on oikeasti Nanan!
Tavara löysi oikean kotinsa, Nanan pinnit sisälläin. (Nana käyttää pinnejä usein).

Kesällä vanun liittarin aikoihin löysin hienon sammakkokukkaron torilta. Muistaakseni Ruohonjuuri möi niitä, sellaisia eläinkukkaroja. Ostin sen sammakkokukkaron hetken mielijohteesta, vaikka minulla on jo kukkaro. Ja pidin sitä mukanani ties kuinka pitkään, tyhjänä laukussa. Yksi päivä se putosi laukustani ja Anne töissä nosti sen ylös. Se ihastui siihen ja kysyi, mistä sellaisia saa. On kuulemma kerännyt vuosikaudet kaikkia sammakkotavaroita. "Mutta Anne! Tämähän on sinun kukkarosi, etkö sinä muka tiennyt sitä? Se on aina ollut sinun, se ei vaan ollut vielä löytänyt sinua." Sammakkokukkaro löysi tiensä Annen kotiin, jossa sillä on kavereina paljon muita sammakkoja. Olen käynyt siellä ja sammakkokukkaro on todellakin kotonaan.

Mutta tämä tapahtuu muutoinkin, tosi usein, paljon pienemmissä asioissa. Jazzien päivällä kävin viemässä Watts&Harrisin levyjä levymyyntiin ja samalla otin taskuuni yhden levykaupan pienehkön muovipussin. En mistään erityisestä syystä, ihan muuten vaan. Minulla oli sellainen tunne.
"God! Sometimes I just surprise even myself!" sanoin, kun tunteja myöhemmin Eric Gerber lätkäs mun kouraan ison määrän annettavaksi tarkoitettuja J.F.J.O:n mainostarroja ja älysin, että minulla on taskussa juuri sopivan kokoinen muovipussi niitä varten.

Tänään kun lähdin kotoa huomasin pöydälläni ketorinia lääke...arkin? (tiedättehän... sellainen paperiarkkimetallipaperijudanssi, jossa ne lääkkeet on..) Äiti sanoi, että en saisi syödä ketorinia, koska se ei tee hyvä aneemisille, joten en ole käyttänyt niitä, ostin sen sijaan toista särkylääkettä. Otin silti tämän ketorinin mukaan, pistin kalenterin väliin. Koko päivän se oli kalenterin välissä repussani ja äsken, kun kävin grilliltä ostamassa kaksi kananmunaa á 30cnt/kpl, törmäsin jonossa Eeva Tikkaan, joka näytti väsyneeltä. On kuulemma etsinyt kuumeisesti tunnin verran jotain auki olevaa apteekkia, jotta voisi ostaa pojalleen särkylääkettä, hänellä kun on kuulemma migreenikohtaus. Kalenterini välissä Ketorin oli odottanut koko päivän tätä tietoa.

Elämä, ihmiset ja kaikki pienet asiat ovat joskus niin ihmeellisiä.

Ode to things, by Pablo Neruda

I have a crazy,
crazy love of things.
I like pliers,
and scissors.
I love
cups,
rings,
and bowls –
not to speak, or course,
of hats.
I love
all things,
not just
the grandest,
also
the
infinite-
ly
small –
thimbles,
spurs,
plates,
and flower vases.

Oh yes,
the planet
is sublime!
It's full of pipes
weaving
hand-held
through tobacco smoke,
and keys
and salt shakers –
everything,
I mean,
that is made
by the hand of man, every little thing:
shapely shoes,
and fabric,
and each new
bloodless birth
of gold,
eyeglasses
carpenter's nails,
brushes,
clocks, compasses,
coins, and the so-soft
softness of chairs.

Mankind has
built
oh so many
perfect
things!
Built them of wool
and of wood,
of glass and
of rope:
remarkable
tables,
ships, and stairways.

I love
all
things,
not because they are
passionate
or sweet-smelling
but because,
I don't know,
because
this ocean is yours,
and mine;
these buttons
and wheels
and little
forgotten
treasures,
fans upon
whose feathers
love has scattered
its blossoms,
glasses, knives and
scissors –
all bear
the trace
of someone's fingers
on their handle or surface,
the trace of a distant hand
lost
in the depths of forgetfulness.

I pause in houses,
streets and
elevators
touching things,
identifying objects
that I secretly covet;
this one because it rings,
that one because
it's as soft
as the softness of a woman's hip,
that one there for its deep-sea color,
and that one for its velvet feel.

O irrevocable
river
of things:
no one can say
that I loved
only
fish,
or the plants of the jungle and the field,
that I loved
only
those things that leap and climb, desire, and survive.
It's not true:
many things conspired
to tell me the whole story.
Not only did they touch me,
or my hand touched them:
they were
so close
that they were a part
of my being,
they were so alive with me
that they lived half my life
and will die half my death.